Vihapuheesta teoiksi: valokeilassa Tampere - Tampereen teknillinen yliopisto

Valoa pimeyteen

Valoa pimeyteen: Tampere 1918 – maailma 2018 -tapahtuman taustoista

Tapahtuman sisältöä on suunniteltu yhteistyössä kulttuurivaikuttajien Heikki Hakalan, Olli Löytyn ja Heikki Salon kanssa. Vihapuheesta teoiksi: valokeilassa Tampere on Olli Löytyn blogikirjoitus tapahtuman taustoista. Löytty on Jyväskylän yliopistossa työskentelevä tamperelainen kirjallisuudentutkija. Viime vuodet hän on tutkinut vierautta suomalaisessa kirjallisuudessa. Hän on ollut tekemässä teosta Toistemme viholliset?, joka käsittelee kirjallisuuden sisällissotakuvauksia.

Vihapuheesta teoiksi: valokeilassa Tampere

Olli Löytty

Eräs fiksuksi tietämäni tamperelaismies puuskahti, että häntä ei sisällissodan muistelu kiinnosta. ”Se ahdistaa liiaksi.” Olin äimän käkenä: Voiko siitä tosiaan kieltäytyä? Eikö vuosisadantakaisten tapahtumien pohdiskelu ole peräti välttämätöntä? Miten muutoin varmistetaan, etteivät suomalaiset vastaisuudessa ryhdy toistensa vihollisiksi.

Itse otin muistovuoteen varaslähdön. Olen ollut mukana suunnittelemassa sisällissodan alkamispäivänä eli 27. tammikuuta Tampere-talolla järjestettävää Valoa pimeyteen -tapahtumaa, jossa teemana on ”Tampere1918–maailma2018”.

Tapahtumajärjestäjä minusta tuli hyvää aavistamatta, kun teatterintekijät Sirkku Peltola ja Heikki Salo pyysivät minua ideoimaan kanssaan sitä, miten tehdä näkyväksi ja kuuluvaksi Tampereella muisteltavaa sisällissotaa. Tai oikeastaan ei kyse ollut niinkään muistelemisesta vaan sen miettimisestä, mitä tapahtuneesta voisi oppia. Eivätkö traumatisoivasta veljessodasta selviytyminen ja arkisessa yhteiselossa hitaasti paikoilleen asettuva sovinto ole niin suuria ihmeitä, että kaikesta siitä voitaisiin ottaa opiksi muuallakin maailmassa?

Koko kaupunki valmistautuu

Tiesimme, että Tampereen kevät 2018 tulisi tarjoamaan maansisäisten vihollisuuksien pohtimiselle ainutlaatuiset puitteet. Työväenteatterin, Tampereen Teatterin ja Tampereen oopperan kantaesitykset sekä Vapriikissa uudistettuna avattava sisällissotanäyttely muodostavat ainutlaatuisen kokonaisuuden. Tuntui kuin koko kaupunki olisi valmistautumassa käsittelemään historiansa kauhistuttavinta tapahtumasarjaa.

Päädyimme siihen, että pitäisi olla tapahtuma, jossa kaupunkilaiset voisivat kokoontua keskustelemaan sodasta ja sovinnosta.

Kun sitten vielä täydensimme talkooryhmäämme Lahden historiapäivien järjestäjänä kunnostautuneella ja sittemmin tamperelaistuneella Heikki Hakalalla ja yhytimme ohjelmaideamme perinteisen Valoa pimeyteen -tapahtuman kanssa, lopputuloksena oli Tampere-talolla järjestettävä koko päivän tapahtuma. Lähtökohtana ovat vuoden 1918 tapahtumat Tampereella mutta tähtäyspisteessä ovat globaalit ulottuvuudet ja erityisesti suomalaisten kokemukset rauhansovittelusta.

Valoa pimeyteen tarjoaa tiettävästi ainoan mahdollisuuden nähdä kaikkien mainittujen kulttuurilaitosten tekijät keskustelemassa yhdessä sisällissotaa käsittelevistä teoksistaan.

Toistemme viholliset?

Sisällissota hiersi mieltäni siksikin, että olin toimittamassa yhdessä Kukku Melkkaan kanssa kirjaa, joka sai lopulta nimen Toistemme viholliset? Sisällissota kohtaa kirjallisuuden (Vastapaino). Se julkistetaan Valoa pimeyteen -tapahtuman päätteeksi Tampere-talon aulaklubilla.

Teoksessa seurataan vuoden 1918 Suomen kirjallisuuteen ja laajemmin taiteeseen jättämiä jälkiä. Kaunokirjallisuus nostaa esille syviä ristiriitoja, repii auki haavat mutta myös parantaa niitä. Kirjailijat F.E. Sillanpää, Veijo Meri, Kjell Westö, Anneli Kanto ja Pajtim Statovci ovat kirjoissaan sukeltaneet yhteisöjen tajunnan väkivaltaisiin virtoihin. Tieteilijöiden ja taiteilijoiden esseissä proosa lavenee teatteriin, musikaaliin, kuvataiteeseen ja sarjakuvaan.

Kirjahankkeesta johtuen luin koko viime vuoden sisällissodasta kertovia kirjoja. Anneli Kannon Lahtarit (2017) ja Antti Tuurin Kylmien kyytimies (2007) pistivät ajattelemaan sitä, miten yksittäiset ihmiset tulivat vedetyksi mukaan sotatoimiin. Molemmissa romaaneissa liikutaan valkoisten joukkojen mukana. Ne luettuani vakuutuin lopullisesti siitä, että kukaan ei selvinnyt vuodesta 1918 voittajana.

Kannon romaani esittelee joukon henkilöhahmoja, jotka lähtevät sotaan eri syistä, jotkut muita innokkaampina mutta kukin jonkinmoisen velvollisuudentunteen johdattamana. Tuurilla päähenkilönä on teosofiset oppinsa Amerikan työmailta hakenut mies, joka joutuu vasten tahtoaan mukaan sotaan, ruumiskuskiksi. Pasifismi on sodan olosuhteissa vaarallinen oppi kannattajilleen, sillä se ei noudata sodan logiikkaa:

 “Hoiskala aivan hämmästyi ja kysyi, oliko se saanut karavaaniinsa punakaartilaisen hevosmieheksi. Sanoin, etten ollut punaiseen kaartiin kuulunut enkä valkoiseen; en ollut punainen enkä valkoinen. Hoiskala ei tiennyt tässä sodassa muita värejä olevan. Sanoin olevani siviilimies. Hoiskala mietti sitä hetken, sanoi minut sitten sellaisena hyväksyvänsä. Se uskoi kuitenkin, että minunkin käteni asetta kohti alkaisi hapuilla, kun päästäisiin Tampereen laidalle ja punakaartilainen minua osoittaisi kiväärillä tai juoksisi kohti pistin tanassa.”

Vihollinen paljastuu tavalliseksi ihmiseksi

Sota vaatii syttyäkseen vihollisia, ja sellaisia tehdään kiistämällä vastapuolen ihmisyys. Kannon ja Tuurin romaaneissa on monta pysäyttävää kohtausta, joissa tappajat hätkähtävät sen tosiasian äärellä, että tapettu onkin ihan tavallinen ihminen. Näin pohdiskelee Tampereella teloituskomppaniaan määrätty ”vapaussoturi” Kannon Lahtareissa:

”Ensimmääsen kerran soli jämerä paikka. Oli Länkipohjaski ammuttu antautunehia ja Messukyläs kiinnisaatuja, mutta siellä oli justiin käyty kovetut taistelut, niin ei se ampuminen väärältä tuntunut. Taistelussa kuollahan, ja nekin ammuttiin taistelussa. Nämä punikit oli toisenlaisia, voitettuja. Niillei ollu pyssyjä, eikä se tutkinto kovin kaseva ollut, että kuka on suuri roisto ja kuka pienempi. Kaupunki oli meirän hallus ja taistelut taisteltu. Ne oli aiva tavallisen oloosia, monella oli akat ja kakarat, jokka lunkosivat siinä makasiinin nurkalla ja koittivat päästä vankien kans puheisiin taikka kysellä meiltä, mitä niille tapahtuu. Joskus tuli mielehen, jotta ei me sen porvarimpia taikka rikkahempia oltu kiväärin toisella puolellakaan ja kuinka olis mahtanu käyrä, jos olisinki ollu täältä kotoosin. Mutta ei siinä parantunut ruveta hunteeraamaan. Näin oli käynyt, sota oli sotaa eikä siihen yhrellä punikilla taikka lahtarilla ollut mitään sanomista.”

Vihollisuuden synnyttämiseen tarvitaan systemaattista vihapuhetta, jonka käyttövoima käy hyvin ilmi Kannon ja Tuurin romaaneissa. Punikki-sanalla on kylmäävä kaiku, samoin vastapuolen käyttämällä lahtarilla.

Päivittäjä: Kristiina Tattari, 17.01.2018 14:24.
Sisällöstä vastaa: Tattari Kristiina
Asiasanat: palvelut ja yhteistyö, näkyvyys ja viestintä, valoa pimeyteen